Muutamia ajatuksia vanhemman rakkaudesta eli siitä, että toisinaan sitä ei ole.
Olen tajunnut persoonallisuushäiriöihin tutustuessani, että kaikki vanhemmat eivät tosiaan kykene rakastamaan lapsiaan. Pahimmassa tapauksessa kumpikaan vanhemmista ei kykene rakastamaan lastaan/lapsiaan. Yhteiskunta kuitenkin tuntuu toimivan sen oletuksen varassa, että vanhemmat aina rakastavat lapsiaan.
Ulkopuolisille voidaan näyttää oletuksia vastaavat kasvot toisin kuin lapselle itselleen, mikä vaikeuttaa lapsen todellisuuden hahmottamista. Lapsi saattaakin pahimmillaan päätyä todellisuudessa epäsopivan vanhemman kasvatettavaksi, mistä voi olla suurtakin haittaa lapselle. Lapsi on ainoastaan väline, jota vanhempi käyttää omiin tarkoitusperiinsä, joilla ei ole mitään tekemistä lapsen hyvinvoinnin kanssa. Sillä, onko kyse isästä vai äidistä, ei ole merkitystä. Kyse voi olla kummasta tahansa vanhemmasta tai jopa kolmannesta henkilöstä kuten isovanhemmasta.
Lisäksi myös lastensuojelun asiakas eli lapsi voi kyetä valehtelemaan ja manipuloimaan. Esimerkiksi psykopatia voi värittää lapsen käytöstä jo varhaisessa vaiheessa, jolloin lapsi ei vastaa yleistä mielikuvaa viattomasta enkelistä.
Jos perhe on kunnolla toimimaton, persoonallisuushäiriöitä voi olla sekä vanhemmilla että lapsilla. Asiat voivat mennä perheissä pieleen niin monella tavalla.