Ongelmat muhivat hiljaisuudessa. Ne kasvavat suuremmiksi, jos niitä ei käsitellä. Tuntuu, että joskus ajatellaan, että jos ollaan hiljaa niin ongelma katoaa. Mutta jos ihmiset ovat hiljaa, asiasta ei keskustella ja ongelman ydintä ei paikallisteta ja ongelmaa ei siten saada ratkaistua. Keskustelu prosessoi ongelmaa ja puhdistaa samalla ilmaa, kun asiat saadaan päivänvaloon. Se tuo esiin uusia näkökulmia ja uutta tietoa. Suomalainen valitsee kuitenkin usein hiljaisuuden. Onko tämä sitä turvatonta kiintymystä, joka on hiipinyt nykypäivään historian hämäristä.
Sama pätee myös ihmisten sisäisiin ongelmiin. Moni ihmettelee niistä avautumista, mutta jos niistä ei voi puhua, ne patoutuvat ihmisen sisälle. Sanomalla, että ongelmista ei saisi puhua, koska se on muille vaivaannuttavaa tai ei niistä muutkaan puhu, ei ainoastaan padota ongelmaa yksittäisten ihmisten sisälle, vaan estetään myös niiden ratkaiseminen. Vain omista ongelmistaan puhumalla voi saada heijastuspintaa, joka auttaa näkemään ongelman uudessa valossa, prosessoimaan ja ymmärtämään sitä. Voi nähdä, että ehkä jollain muullakin on sama ongelma, eikä tunne olevansa asian kanssa niin yksin. Jos heijastuspintaa ei ole, ainoa keino on ongelmista kirjoittaminen ja lukeminen ja heijastuspinta tulee siitä, että näkee ongelmat paperilla. Jos niistä kirjoittaa julkisesti, samalla avartaa toivottavasti monien ihmisten ymmärrystä toisista ihmisistä. Näiden on hyvä tulla joskus pilvilinnoista alas maan pinnalle ja nähdä toiset ihmiset.
Eli yhteenvetona, minusta ongelmien ratkaisu on prosessi, joka etenee aina sitä mukaa, kun prosessiin lisätään uusia aineksia, uusia tietoja ja uusia näkökulmia. Ajankuva on se, että ihmiset ovat kärsimättömiä ja etsivät nopeita ratkaisuja ja varmoja mielipiteitä. Ne varmimmat pikamielipiteet voi antaa kuitenkin joku, jonka on helppoa valehdella. Joku joka ei ole kuullut sanontaa, että mitä enemmän tietää, sitä vähemmän tajuaa tietävänsä, eikä siten osaa epäröidä, vaikka ehkä pitäisi pysähtyä miettimään asiaa tarkemmin. Joku toinen taas miettii asiaa, kunnes pää halkeaa, mikä sekään ei tietenkään ole hyvä. Kuulun itse jälkimmäisiin.
Monesti prosessi myös jatkuu ja jatkuu vielä sittenkin, kun sen luulisi olevan valmis. Sitä tajuaakin yhtäkkiä jonkin asian, kun asia on hautunut tarpeeksi. Monet asiat voi onneksi korjata vielä jälkeen päin. Se, joka on niin varma itsestään, ettei osaa ajatella mahdollisuutta, että olisi tehnyt virheen, ei osaa nähdä, että joku korjaus pitäisi tehdä. Se ei ehkä kykene edes myöntämään virhettä, jolloin virhe jää. Virheiden korjaamattomuus ei aina kerro pätevyydestä.