Perusoikeudet ovat osa Suomen Perustuslakia. Perustuslain säätämisjärjestyksestä on säädetty Perustuslain 73§:ssä. Yleisesti ottaen voi sanoa, että sen muuttaminen on vaikeampaa kuin tavallisen lain. Perustuslakia sitten konkretisoidaan tavallisella lainsäädännöllä. Jos nämä ovat ilmeisessä ristiriidassa, tuomioistuin voi sivuuttaa tavallisen lain käsittelemässään asiassa (106§).
Minulle kaikkein parhaiten mieleen jäänyt asia on se, että perusoikeudet ovat yleensä suhteellisia. Niiden ydinosa on hyvin suojattu, mutta laidoilla voidaan joutua joustamaan, jos ne ovat ristiriidassa jonkin toisen perusoikeuden kanssa. Sananvapauden ydinaluetta ei ole esimerkiksi vihapuhe tai naapurin terveystiedoista kertominen, vaikka näitä esiintyykin koko ajan. Se ei ole se syy, miksi se on olemassa. Monet muutkin perusoikeudet voivat joutua keskenään ristiriitaan, jolloin toinen joutuu väistymään. Toista voidaan pitää esimerkiksi painavampana (itse olen pitänyt oikeutta elämään tällaisena) tai on kyse asiasta, joka on enemmän sen ydinalueella asian ollessa toisen perusoikeuden kannalta marginaalisempi. Joka tapauksessa perusoikeuksien kesken joudutaan aina tekemään punnintaa. Perusoikeudet ovat siten perustavanlaatuisia, mutta eivät absoluuttisia.
Perusoikeuksia – kuten niiden kansainvälisiä vastineita ihmisoikeusia – on ainakin kahdenlaisia, ehkä jopa kolmenlaisia. On perinteisiä vapausoikeuksia kuten uskonnonvapaus tai yhdistymisvapaus ja on myös oikeuksia, joilla ihmisille taataan esimerkiksi koulutus tai terveydenhuolto tai yhdenvertaisuus. Ne tarvitsevat toteutuakseen yhteiskunnan resursseja ja aktiivista panosta. Pelkkä puuttumattomuus ei yleensä riitä. Lisäksi on oikeuksia, jotka ovat kollektiivisempia. Vastuu ympäristöstä (20§) voisi olla tällainen. Nämä ovat niitä kolmannen sukupolven oikeuksia. Me-oikeuksia enemmän kuin yksilönoikeuksia.