Kirjoitin koulukiusaamisesta muualle, mutta tässä on samasta asiasta vielä yleisemmällä tasolla, koska aihe on minusta tärkeä. En usko, että kiusaajat oppivat tästä mitään tai kokevat mitään valaistumista, mutta ehkä joku kiusattu sattuu lukemaan tämän ja siitä on apua.
Omalla ala-asteellani kiusaamiseen ei muistaakseni yleensä koskaan puututtu, joten jotkut ihmiset luultavasti tottuivat ajattelemaan, että se oli hyväksyttävää, ja luokalle syntyi toksinen kulttuuri, jonka osa kiusaaminen oli. Ainoa kerta, kun muistan, että kiusaamiseen puututtiin, oli kun laitoin itse voinapin luokalla vähän aikaa olleen tytön, joka minusta oli täysi sosiopaatti, reppuun, koska yritin jotenkin puolustautua. 9-10-vuotiaana en osannut muutakaan. Nyt olen oppinut, että kyseessä oli luultavasti reactive abuse eli kun tarpeeksi kauan ärsytetään, ihminen reagoi takaisin. Minä reagoin. Minulla ei ollut paljoa kavereita eikä opettajallekaan hyödyttänyt kertoa. Vanhempani eivät koskaan myöskään tietääkseni tehneet mitään. Minusta oli uskomatonta katsoa, että Facebookiin linkittämilläni videoilla vanhemmat pitävät lastensa puolia. Olin itse varma, että avun pyytäminen oli hyödytöntä, joten en muista edes, kuinka paljon kerroin kiusaamisesta. Äitini kuitenkin tiesi siitä, koska hän ihmetteli vielä vähän aikaa sitten, miksi minua kiusattiin. Vaihtoehtona oli lapsena siis vain sulkeutuminen ja kiusaamisen kestäminen tai typeryyksien tekeminen.
Luokalla oli useita kiusattuja ja kiusaajat olivat hyvistä perheistä. Pojista pääasiallisia kiusaajia oli muistaakseni kaksi, tosin jotkut muut ehkä komppasivat. Koska tytöt kiusaavat eri tavalla, peitellymmin, heistä oli vaikeampi sanoa. Tytöt sulkevat joukosta, juoruavat, mustamaalaavat. He muistuttavat naispuolista psykopaattia, joka mustamaalaa, juoruaa, valehtelee, manipuloi esittäen samalla päin naamaa mitä miellyttävintä ihmistä. Mutta olen varma, että myös tytöissä oli kiusaajia.
Pahinta minusta oli, kun ihmiset kokoontuivat ahtaaseen tilaan ja kiusaajan yleisö oli siten valmiina koossa. Tällainen hetki oli esimerkiksi tunnin alun odottaminen käytävässä. Kiusaaja saattoi kaataa loukkausten ja kirosanojen käsittämättömän sanasalaatin niskaan. Sitten muut nauroivat ’nokkelille’ herjoille ja kiusaaja sai kaipaamansa huomion. Lisää älämölöä. Tämä toistui muutaman vuoden ajan. Ehkä joku puolusti kiusattuja, mutta sillä ei oikeastaan ollut väliä, koska kiusaaminen ei loppunut. Ainakin itselläni tämä vaikutti paljon. Päätin jo aikoja sitten, etten ole tiettyjä kiusaajien sanomia asioita. Joihinkin, ulkonäköä koskeviin herjoihin lähinnä alistuin, koska asialle ei voinut mitään. En ole siis juossut aikuisikääni kauneusleikkauksissa tai tehnyt mitään asialle edes vanhetessa. Minulla on isäni geenit, jotka tekivät minusta nuorena naiseksi ruman, mutta nyt auttavat pysymään vanhetessa saman näköisenä, kuten isäänikin aikoinaan, joten tällä naamalla mennään. Enää ei tunnu niin pahalta.
Tavaroiden tuhoamisesta jäi kaikkein parhaiten mieleen tapaus, jossa olin tuonut kouluun isäni vanhan puuviivoittimen. Kiusaaja piirsi sen täyteen tägejä mustalla tussilla ja piirtäessään tuijotti minua kasvoihin silmät kiiluen nauttien hätäännyksestäni ja voimattomuudestani. Siinä oli jotenkin sen ydin näkyvillä: tiedonvälitys aivoihin kognitiivista ja nautti ilmiselvästi toisen kärsimyksestä ja vallasta.
Muuten, kiusaajat esimerkiksi yllyttivät yhtä poikaa hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta. Eteläisen valkoisessa osassa toisen kerroksen ikkunat ovat aika korkealla. Poika vaikutti siltä, että olisi hypännytkin, jos sitä ei olisi estetty. Kiusaajat saivat näyttää valtaansa. Taas aihe räkäiseen nauruun, mikä tuli kouluaikoina tutuksi. Mutta koulussa oli lähinnä pojat on poikia -asenne.
Ala-asteen luokan muut oppilaat eivät halua puhua asiasta. Olen lähinnä avaruusolio, jota katsotaan omituinen ilme kasvoilla, jos jonkun näkee, ja yritykseni puhua asiasta esim. Facebookissa, eivät herätä mitään reaktiota. Tuntuu, että ihmiset ajattelevat, että jos he eivät puhu asiasta, sitä ei tapahtunut. Minä vaan olen joku hullu, joka keuhkaa turhasta. Minä olen sen sijaan varma, että kiusaamista tapahtui, koska kiusaamisen aiheuttamat traumat ovat seuranneet minua koko ikäni. Minun on edelleenkin vaikea olla ryhmissä tai luottaa ihmisiin (mikä voi johtua myös emotionaalisesti etäisistä vanhemmistani, mutta myös koulukiusaamisesta, koska ala-aste on aikaa, jolloin lapsi oppii toimimaan ryhmässä). Olen opiskellut useissa eri paikoissa, mutta olen ollut jokaisessa ulkopuolinen. En ole verkostoitunut, koska olen lähinnä pyrkinyt suojautumaan ihmisiä vastaan pitämällä heihin etäisyyttä.
Ehkä olin esimerkiksi autisti tai jotain muuta (vanhempani eivät vieneet minua mihinkään tutkimuksiin, enkä ole myöhemminkään mennyt) ja muutenkin sopeutumaton luokan kulttuuriin, mutta mikään ei oikeuta kiusaamista. Se, että joidenkin mielestä oikeuttaa, on minusta kohtalaisen käsittämätöntä ja kertoo ehkä enemmän ihmisestä itsestään, kuten jotkut muutkin asiat.